Sankarisetteri nro 3

Halibull’s Red beard alias ”Toivo”.        

Irlanninsetteri, uros s. 15.8.2005     

Heinäkuussa 2007 Toivo kiinnitti sinnikkäällä ja peräänantamattomalla murinallaan meidän (Pia ja Antti) huomiomme, vain seinän takana lymyilevään, hiippariin. Olimme maalla viikonloppureissussa ja yövyimme saunakamarissa, joka oli rantasaunan yhteydessä. Erillään päärakennuksesta. Jälkikäteen totesimme, että kello oli noin 01.30, kun kaikki tämä tapahtui.

Havahduin keskellä yötä Toivon matalaan murinaan. Ajattelin ulkona liikkuvan tilan vakituisten asukkaiden kissan tai koiran, jotka kesäyöt olivat tietysti useimmiten ulkosalla. Sanoin Toivolle, että kaikki on kunnossa ja että nyt käydään nukkumaan. Kiinnitin toki itsekin hieman huomiota siihen kuinka saunan kulmalla oleva liikeilmaisin sai saunan terassin valon useaan otteeseen syttymään ja kuinka äänet hiljenivät aina valon syttyessä. Rauhoittelin itseäni ajatuksin ”Kissa tai koirahan se siellä vaan on…”. Toivo vaan ei antanut periksi ja murinakin oli oudon matalaa ja erilaista kuin ennen… Vilkaisin Toivon kanssa puolialastomana ikkunasta ja ovestakin, jossa oli vain pieni säppi, ulos. Ketään tai mitään ei näkynyt. Ei edes kissaa tai koiraa… Komensin Toivon nukkumaan ennen kuin Anttikin herää. Silti Toivo ei antanut periksi ja vielä haukahtikin.  Meni rullaverhon alta raollaan olevaan ikkunaan ja veti syvään ilmaa sieraimiinsa. Ja murisi hiljaa ja syvästi. Toivon sinnikkyys ja peräänantamattomuus alkoi vakuuttaa jo minutkin siitä, että kaikki ei taida olla kohdallaan. Kun viimein lattialankku narahti ajattelin, että niin painava ei ole talon koira eikä kissa, että sen saisi narahtamaan. Herätin Antin sanoin: ”Antti herää… tuolla on joku.”

Onneksi paikalla oli avomieheni, Antti, jolla oli edellisen ammattinsa puolesta rohkeutta sekä taitoa toimia oikein tilanteessa. Itse pelkäsin enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämäni aikana. Varsinkin, kun huomasin että Anttikin oli varma, että saunalla oli joku ylimääräinen. En ollut kuvitellut. Kädet tärisivät adrenaliinin voimasta. Onneksemme meillä oli kännykkä mukana ja Antti sai soitettua päärakennukselle pyytääksemme lisää miehiä paikalle. Emmehän siinä vaiheessa tienneet ketä ja kuinka monta hiippareita oli. Antti oli jo jonkun aikaa huutanut ja kysellyt kuka siellä liikkuu ja millä asioilla sekä käskenyt esille, mutta kukaan ei vastannut.

Saunan ovi aukesi kerran ja vedettiin uudelleen kiinni. Puhelun loputtua joku hahmo livahti saunasta juosten karkuun. Antti perään ja päästin Toivonkin pihalle vapaaksi. Ajattelin, että siitä on edes jotain apua vaikkei suojelukoira olekaan. Hiippari saatiin pysäytettyä sanallisesti ja Toivo haukkui muutaman metrin päässä kaiken aikaa. Lopulta talon omakin, 14-vuotias sekarotuinen vanhus tuli urheasti mukaan puolustamaan. Sain Toivon kutsuttua käskyllä luokseni. En halunnut, että Toivo tutustuu kyseiseen henkilöön yhtään tarkemmin vaan ilmoittaa hänestä murinalla jatkossakin, jos vielä samaan pihaan uskaltautuu. Minä olisin halunnut paikalle poliisin, mutta talon oma isäntä pelasti hiipparin, tällä kertaa. Tiesi miehen hämärästi. Omasta mielestäni henkilö, joka ilman lupaa on toisen tiloissa, ei vastaa puhuteltaessa vaan juoksee karkuun, saisi selittää reissunsa poliisille eikä minulle. Kenkänsäkin unohti saunaan…

Jälkikäteen ällötti ajatus siitä, että joku täysin vieras saattaa nukkua seinän takana, enkä tiedä mitään asiasta. Ja se, että puolialastomana kurkin ikkunoista ja ovesta. Katsoi varmaan saunalta jo silloin. Olin juuri lukenut lööppiä siitä kuinka joku oli vasaralla surmattu kellariin ja mitä muuta kauheuksia ihan Suomessakin tapahtuu. Antin siskokin nukkui poikakaverinsa kanssa aitassa, ilman koiraa ja ovi lukitsematta… Päärakennukseen ei olisi kuulunut, olisi jotain hämärää tapahtunut sitten saunalla tai aitassa. En uskalla ajatellakaan. Onneksi on koirat!

Toivon, silloin alle kaksi vuotiaan, pisteet nousivat ainakin roimasti!!