Jenni Pihakari el yo

PIENEN PUNKIN PAHA JÄLKI                                                                               

  ”Matkailu avartaa” voidaan nykyään ymmärtää useammallakin tavalla. Karanteenien poistumisten jälkeen koiraihmiset ovat suunnanneet nelijalkaisine ystävineen yhä useammin valloittamaan maailmaa. Piskuista Suomeamme ja loistavia koirayksilöitämme viedään maailman kartalle vauhdilla ja sankoin joukoin, mutta tuliaisina saattaa joskus olla jotain muutakin kuin valtaisa määrä uusia kokemuksia ja hyviä näyttelytuloksia. Pienet salamatkustajat, bakteerit, virukset ja alkueläimet, eivät välttämättä kannata kotimaista laatua, vaan tarttuvat tilaisuuteen heti, kun otollinen isäntä tai emäntä sattuu lähietäisyydelle. Ne vaanivat pahaa aavistamattomia isäntiään esim. kuralammikoissa, ruohikoissa tai muissa eläimissä, kuten jyrsijöissä. Belgiassa, irlanninsetterien juhlanäyttelyssä, väli-isäntänä toimi punkki.  

Babesia –alkueläintä kuljettaa mukanaan kolme eri punkkilajia. Rhipicephalus sanguineus, tutummalta nimeltään ruskea koiranpunkki, elää myös harvinaisena Suomessa levittäen mm. koiran tarttuvaa maksatulehdusta,  borrelioosia, leptospiroosia tai ehrlichioosia. Babesioosia se ei kuitenkaan ole vielä koiralle koskaan täällä aiheuttanut. Ruskea koiranpunkki on koiran lisäksi kotitaloudesta huomattavan hankala hävittää ja nämä sisupussit pärjäävät ravinnotta jopa vuoden päivät lepäillen taulujen taustoissa tai lattialistojen alla. Babesioosi -diagnoosin selvittyä luultiin aluksi Belgian ”tuliaisiakin” ruskean koirapunkin aiheuttamaksi, mutta onneksi yhdestä kotitaloudesta löytyi näytekappale punkista ja se voitiin todeta Dermacentor spp.  –lajiin kuuluvaksi. Tämä esiintyy tavallisesti paljon pienempinä populaatioina ja on helpommin nujerrettavissa, eikä tarvitse erityistoimenpiteitä hävittämisen suhteen. Babesioosia levittää myös Haemaphysalis leachi –laji.

Babesioosissa oireina ovat väsymys, apatia, ruokahaluttomuus, laihtuminen oksentelun ja ripulin takia, verivirtsaisuus sekä nopeasti kehittyvä anemia. Alkueläin tunkeutuu punasoluihin rikkoen niitä (hemolyysi), jolloin virtsa värjäytyy punertavasta aina tumman ruskeaan. Veri ei kykene kuljettamaan riittävästi happea kudoksiin, jolloin koiran hengitys ja pulssi kiihtyvät. Hemolyyttisessä anemiassa ikenet ja silmien valkuaiset muuttuvat kellertäviksi, myös iho saattaa kellertää. Verihiutalekadosta (trombosytopenia) johtuen esiintyy mahdollisesti mustelmia, verenpurkaumia, jopa verenvuotoja. Koira kuumeilee ja ainakin näkemäni setterit olivat kaukana tyypillisistä iloisista ja touhukkaista hännänheiluttajista. Nuoret koirat ja pennut kuuluvat erityisesti riskiryhmään. Oireet ovat hyvin samantapaiset kuin esim. leptospiroosissa, jota tässä tapauksessa ensiksi epäiltiin.

Jos taudin oireet ovat selvästi näkyvissä, ei kotihoitokonsteja enää löydy. Koira tarvitsee pikaisesti eläinlääkärin apua. Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa irlanninsetterit saivat nesteytystä, verta, suonensisäisiä antibiootteja sekä oksentelun estolääkitystä, jotta anemia, verihiutalekato ja elinten toimintahäiriöt saataisiin kuriin. Pitkiltä tuntuivat hetket, kun odotettiin tilanteeseen muutosta tai toivottiin, ettei mikään muutu. Allekirjoittanut ei voi muuta kuin todeta, että parhaansa hoitohenkilökunta yritti jokaisen irlanninsetterin kohdalla.

Hoitona tautiin käytettiin ihonalaista loishäätöä, Imidocarb –lääkitystä pistoksena. Lisäksi koirat (sekä samassa taloudessa heidän kanssaan asustelleet koirakaverit) käsiteltiin Frontline –liuoksella, etteivät mahdolliset elävät ja lisääntyvät punkit aiheuttaisi lisää tuhoja. Babesioosin paranemismahdollisuudet ovat vaihtelevat. Suurella osalla tauti saadaan täysin pois, mutta osalla se saattaa jäädä piileväksi ja uusia stressin yhteydessä. Babesioosi ei siis tartu koirasta toiseen koiraan tai ihmiseen, ainoastaan punkin välityksellä. (Toisin kuten mm. leptospiroosi, joka tarttuu infektoituneesta eläimestä yleisimmin virtsan välityksellä.)

 Tämä irlanninsetterien tapaus oli ensimmäinen Suomessa koirilla diagnosoitu babesioosi. Tämä kuvaa mielestäni hyvin sitä, kuinka tautivapaassa ja riskittömässä maassa me oikeasti nelijalkaisten hännänheiluttajien kanssa elämmekään. Tulevaisuus ei välttämättä kuitenkaan näytä kovin ruusuiselta, elleivät koiranomistajat ota näitä huomioon asian vaatimalla vakavuudella. Ennen matkalle lähtöä on hyvä keskustella eläinlääkärin kanssa mahdollisista riskitekijöistä matkalla. Nämä irlanninsetterimme olivat asiaan kuuluvalla tavalla rokotettuja, myös leptospiroosia vastaan sekä annettu ulkoloislääkitys, mutta osittain myös huono onni puuttui peliin. Meillä huhtikuun alussa punkit vasta heräilivät talvipiiloistaan, kun Keski-Euroopassa oli kevät jo pidemmällä. Punkinestolääkityksellä (esim. Exspot tai Frontline) oltaisiin ehkä selvitty ongelmitta, sillä kirppuihin ja täihin tepsivä ulkoloishäätö ei suojaa punkeilta.

Punkkeja riittää tätä nykyä myös kotimassakin. Suhteellisen pienellä vaivalla voi niin Suomessa kuin ulkomaan matkaakin varten karvaturrinsa suojata punkinestolääkityksellä. mm. borrelioosia tai ehrlichioosia vastaan. Lisäksi on hyvä suorittaa punkinetsimisoperaatiota kamman kanssa erityisesti, jos päivän lenkki on suuntautunut ”punkkiapajille”. Valitettava fakta kun näyttää olevan, että punkit eivät suinkaan meiltä vähene, päinvastoin. Mitä pikemmin punkin saa irti ihosta ja tietenkin kokonaisena, sitä todennäköisemmin se ei ole vielä ehtinyt siirtää taudinaiheuttajia koiraan. Muuta ennalta ehkäisevää hoitoa punkkien varalle, kuten Imidocarb –pistosta tai mahdollisia rokotteita, ei tarvita. 

Lähteet: Henkilökohtainen tiedonanto: ELL Anu Saikku-Bäckström, Yliopistollinen Eläinsairaala; Bowman, Dwight D., Georgis´ Parasitology for veterinarians; Babesiosis of domestic animals and man; Koiramme –lehti 5/03; [URL:http://www.punkki.net ]