Terhi Pönni
Citysetteristä metsästyskoira
Vilma tuli meille neljä vuotta sitten lenkkikaveriksi ja täyttämään cockeri Emman jättämää aukkoa. Yhtäkkiä kotona oli temperamenttinen aktiivinen setterin pentu, jolle ei riittänyt mikään: ei leikki eikä lenkki. Olin tottunut cockeriin, joka kulki kadulla ilman hihnaa ja oli kuin "ihmisen mieli".
Varsin pian huomasin, ettei Vilma voisi saada koskaan moista katuvapautta. Vuoden ajan kokeilimme kaikenlaista lenkkeilyn lisäksi. Kävimme toko –koulutuksessa josta Vilma ei kiinnostunut yhtään: istumaan kentän laidalle selkä kentän suuntaan, vaikka olisin tarjonnut hanhenmaksaa – ei vastakaikua tullut. Seuraavaksi kokeilin agilitya, jossa kävimme koko alkeiskurssin – A-este, keinu, kepit –jos luoja suo-, muttei sitten muuta. Joten sekään ei ollut meidän juttu.
Vilma oli kyllä seissyt puluja torin laidalla ja jahdannut pikkulintuja, johon en antanut lupaa. Kerroin Vilmalle, ettei se ole lintukoira, mutta… onhan se. Jossain vaiheessa huomasin, että sen veri vetää linnuille, joten päätin antaa sille sen mahdollisuuden siihen, mihin sen geenit vetivät. Olin aina ollut sitä mieltä, että mitään eläintä ei hätyytetä jonkun huvin vuoksi, mutta mitä ei "äiti" tekisi "lastensa" harrastusten vuoksi.
Olin lukenut kirjan "Kuinka koulutan kanakoirani", mutta olen luonteeltani hyvin nössö, joten en halunnut toimia kirjan opetusten mukaan. Minulle ei myöskään ole koskaan ollut ajatuksena itse metsästys. Metsälenkeillä annoin luvan Vilmalle etsiä "tipiä". Siitä alkoi meidän uusi elämä, lenkeille tuli ihan uudet ulottuvuudet. Kun näet setterin hakevan metsän molemmin laidoin (se on luontaista) ja aikansa "pöllyttäen" linnut se vihdoin seisoo teerelle, kylmät väreet kulkevat pitkin omaa selkää… on se niin upea näky! Sitten vain toivot, ettet tee isoja mokia.
Ei se mitään, vaikket osaisikaan toimia oikein, annoithan kuitenkin mahdollisuuden seisovalle kanakoirallesi. Nyt tiedän omistavani metsästyskoiran ja toisenkin, koska Rita tuli taloon kaksi vuotta sitten. Aluksi Ritan kanssa minulla oli suuri suunnitelmia, mutta ne tyssäsi käärmeen puremaan Ritan ollessa neljän kuukauden ikäinen. Tuho oli yllättävän suuri ja koira oli kunnossa vasta vuoden ikäisenä. Sen jälkeen odotukseni Ritan kohdalta ovat rajoittuneet siihen, että se pysyisi hengissä. Ritassa on esimerkki "luomu" koirasta, jolta ei ole koskaan vaadittu mitään. Nyt kaksivuotiaana se on erittäin aktiivinen lintukoira, joka löytää linnut mutta pöllyttää ne seisomatta ja menee haukkuen perään. Myös puput kelpaavat saaliiksi. Aivan varmasti myös Rita on joskus seisova lintukoira kunhan tuo tulisuus vähän laantuu.
Itselläni on nykyään metsästyskortti (tyttäreni mielestä tosi absurdi ajatus; äiti pyssyn kanssa metsässä). Asetta en omista enkä ole aikonut hankkiakaan. Kokeissa kyllä käymme, se on ihan mukavaa pelloilla kävelemistä, ei enää nykyään sellaista akuin joskus ennen. Tuomarit ovat mukavia ja asiantuntevia, neuvoja saa halutessaan. Nainen ei ole miestä huonompi eikä setteri pointteria, kaikkihan me joskus aloittelijoita olemme.
Jokainen koira on myös erilainen, omistani vanhempi toimii hyvin metsäkanalinnuille metsässä ja nuorempi pellolla; sen tulee äitiä ikävä sankassa metsässä ja haku on sen mukaista jaloissa pyörivää. Mutta pelloilla kun ei ole esteitä mennään ja lujaa. Siellä vanhempi taas ei edes aukea hakuun ellei linnun hajuja löydy ja pelto on Vilman mielestä aivan turha koska ne linnut on kumminkin pusikossa. Eli makuja on monia…