Setteri säästöliekillä

Hypotyreoosi iski kaikessa hiljaisuudessa

Kolmesta setteriherrastani keskimmäinen, Demo, on aina ollut ehdoton nautiskelija. Se on jo varsin aikaisessa vaiheessa ymmärtänyt, että koiran elämän perusasiat ovat nukkuminen, syöminen ja rapsutukset. Setterin mitoissa varsin suurikokoinen uros on jättänyt turhan hötkyilyn aina lauman muille punaturkeille, tyytyen itse tarkkailemaan maailmaa joko emännän sylistä tai lattiatasosta käsin. Nuorena Demostakin saattoi vielä löytyä setterille ominaista virtaa, mutta viimeistään saavuttaessaan aikuisiän siitä tuli varsinainen laiskimus. Metsälenkeillä se jolkutteli polkua pitkin emännän perässä, vaikka muut höyrypäät juoksivat kieli vyön alla kantojen ja kivien yli niin että sammaleet pöllysivät. Kavereista liioin välittämättä Demo saattoi jo parin kilometrin jälkeen lötkähtää sammaleikkoon lepäilemään. Kilojakin sillä tuntui aina olevan pari liikaa. Vaikka se söi huomattavasti pienempiä annoksia kuin muut setterini, eivät emännän määräämät dieetit tuntuneet tehoavan millään. Aktiivisimpina näyttelyharrastusvuosinaan Demo näki käytännössä aina muutaman päivän nälkää ennen näyttelyä, että kehtasimme näyttäytyä kehässä. Rennosta elämänasenteesta tuli vuosien varrella Demon tavaramerkki. Se kun tuntui vain olevan luonteeltaan hieman erilainen irlanninsetteri, jolla ei ollut kiire minnekään, paitsi korkeintaan ruokakupille.

Kun viettää koiransa kanssa jokaisen päivän, on vaikea nähdä hitaita muutoksia sen käyttäytymisessä. En osaa arvioida kuinka pitkään olin laittanut Demon väsyneisyyden ja rasitussietokyvyn laskun laiskan luonteen piikkiin. Vasta kun Demolla yllättäen kuudentena kesänään todettiin todella vakava kilpirauhasen vajaatoiminta, osasin laskea yksi plus yksi.

Diagnoosin metsästys

Miltei vuosi sitten, joulukuussa 2005 tulivat ensimmäiset näkyvät oireet. Ennen valtavan turkin omannut Demo alkoi pudottaa hapsuja hännästään. Tyydyin pelkästään kummastelemaan häntäkarvojen ohenemista, kunnes eräänä iltana Demoa rapsutellessani käteeni jäi reilu tuppo karvaa. Tarkempi tarkastelu osoitti, että Demon selässä oli pieni, kalju ja tulehtunut läikkä, josta iho hilseili ja märki pois. Seuraavana päivänä varasin ajan eläinlääkärille. Tästä alkoi yli puoli vuotta kestänyt kamppailu oikean diagnoosin löytämiseksi.

Koko talven ja kevään juoksimme eläinlääkäreissä. Ensin Demolla todettiin kokkibakteerin aiheuttama ihotulehdus, johon määrättiin antibiootteja. Häntää erikseen tutkittuaan tuttu eläinlääkäri ilmoitti hännän päässä vuosia olleen, kahteen viimeiseen nikamaan ulottuvan kuolion levinneen pidemmälle häntään. Huiska olisi ennemmin tai myöhemmin amputoitava pois. Lääkäri käski meidän alkaa henkisesti valmistautua hännättömään elämään. Iho tulisi kuitenkin ensin hoitaa kuntoon.

Kuntoon se ei kuitenkaan tullut, vaikka Demolle määrättiin antibioottikuuri toisensa jälkeen. Muutaman turhan kuurin jälkeen päätin kysyä toisen lääkärin mielipidettä. Tässä vaiheessa kaljuja, tulehtuneita läikkiä alkoi ilmestyä myös muualle Demon iholle, muun muassa vatsaan. Tassuihin ja jalkoihin ilmestyi myös omituisia kovettumia, jotka olivat molempien puolien raajoissa täysin identtisissä kohdissa. Kulumia ne eivät kuitenkaan olleet. Toinen, niin ikään hyväksi kehuttu ja jopa todettu eläinlääkäri katseli Demon läikkiä ultraviolettivalolla ja totesi kyseessä olevan ihosieni. Demolle määrättiin hevoskuuri sienilääkkeitä ja shampoopesuja. Sen lisäksi, että lääkkeet olivat todella vahvoja, tuli niille myös hintaa useampi sata euroa kuussa. Kun kalliista lääkkeistä ja pesuista ei näyttänyt kolmen kuukauden jälkeen olevan mitään hyötyä, aloin epäillä jotain pahempaa. Laiskasta koirastani oli viimeisen puolen vuoden aikana tullut lähes eloton, sen katse oli samea ja silmät turvonneet. Lisäksi sen kuonoon oli kasvanut omituista pörröistä villaa, jollaista en ollut ennen nähnyt. Demon selässä oleva kalju läikkä oli halkaisijaltaan jo parikymmentä senttiä, eikä sen mahassa ja rinnassa ollut jäljellä enää karvan karvaa. Kaljuilla alueille iho oli tulehtunutta ja märkivää. Joskus niin valtavana hulmunnut turkki oli kulkenut lattialta pölynimurin kautta roskikseen. Tämä ei voinut olla pelkkää bakteeri- tai sienitulehdusta.

Oppikirjaesimerkki

Päätin hakeutua vielä yhden eläinlääkärin pakeille. Tällä kertaa jätin kaupungin parhaiksi kehutut eläinlääkärit sikseen ja marssin kadun yli vastapäisessä talossa sijaitsevalle, pienelle eläinklinikalle. Eläinlääkäriasema Käpälämäessä eläinlääkäri Tanja Hakkarainen vilkaisi Demoon kerran, kuunteli tarinani pitkään kestäneistä iho-ongelmista ja väsymyksestä ja sanoi taikasanat: kilpirauhasen vajaatoiminta. Tuijotin monttu auki nuorta eläinlääkäriä, joka kyseli kummissaan, eikö Demon ihosientä oltu todettu viljelyssä, ja etteikö kukaan aikaisemmista lääkäreistä ollut ottanut siitä verikoetta tämän vaihtoehdon poissulkemiseksi. Eipä ollut. Sienilääkitys lopetettiin samana päivänä.

Kun parin päivän päästä lääkärimme soitti verikokeiden tuloksista, en ollut uskoa korviani. Demolla oli pahin kilpirauhasen vajaatoiminta, johon Hakkarainen oli urallaan törmännyt. Kun terveellä koiralla kilpirauhashormoniarvo on 10-37 nmol/l, Demon arvo oli 0,2 nmol/l. Kilpirauhanen oli siis käytännössä täysin rappeutunut, eikä tyroksiinihormonia ollut Demon elimistössä lainkaan. Koiran koko aineenvaihdunta kävi käytännössä äärimmäisellä säästöliekillä. Pienin järkytys ei myöskään ollut Demon paino, kun se punnittiin eläinlääkärin vaa'alla. Kunnioitettavat 70 senttiä säkäkorkeutta omaava setterini painoi hämmästyttävät 52 kiloa. Se on setteriltä jo saavutus! Demon tapauksessa kilpirauhasen vajaatoiminta oli todennäköisesti alkanut jo vuosia aiemmin. Se oli saanut rauhassa jyllätä elimistössä, kunnes tauti vasta viiden vuoden iässä aiheutti ensimmäisen näkyvät oireet. Edessä oli lopun ikää kestävä päivittäinen tyroksiinihormonihoito tableteilla. Silti ensimmäistä lääke-erää marssi Käpälämäkeen hakemaan onnellinen koiranomistaja. Oikea diagnoosi oli löytynyt.

Onko meillä uusi koira?

Kun Demo oli syönyt tyroksiinihormonia tabletteina vasta neljä päivää, en enää tunnistanut sitä samaksi koiraksi. Ennen päivät lähinnä kyljellään viettänyt Demo istui nyt keskellä olohuoneen lattiaa ja katseli minua suurilla silmillään. Koko sen ilme oli muuttunut. Silmien turvotus oli poissa, katse oli kirkas ja ilme valpas. Lenkillä nauroin ääneen, kun Demo johdatti nelikkoamme ylämäessä remmi kireällä. Se ei olisi millään halunnut kääntyä kotitielle, vaikka muut koirat läähättivät jo kielet pitkällään lenkistä uupuneina. Kun meille tuli vieraita, he ihmettelivät ensin sitä, miten Demo oli niin laihtunut. Todellisuudessa olin lisännyt sen päivittäistä ruokamäärää reilusti. “Sillähän on silmät ihan auki!” huudahti äitini kylässä käydessään.

Nyt Demo on syönyt lääkkeitään kahden kuukauden ajan ja joka päivä näen siinä uusia tervehtymisen merkkejä. Sen kaljuihin läikkiin on kasvanut lupaava sänki ja painoa on pudonnut kilokaupalla. Metsälenkillä se rynnistää risukossa tanner tömisten ja kotosalla se tepastelee ympäriinsä häntä heiluen. Ja häntä saa heilua jatkossakin. Kuolio hännässä ei mainitsemani lääkärin väitteistä poiketen ole levinnyt, ja karva kasvanee takaisin ensi kesään mennessä. Kun Demo nyt vihdoin on kunnossa, jäämme rauhallisin mielin odottamaan uutta, punaisena hehkuvaa turkkia.

Tätä kirjoittaessani katson, kuinka Demo painii laumakaverinsa Lucan kanssa keskellä olohuoneen lattiaa. Demo leikkimässä on jälleen yksi näky, jollaista en muista nähneeni vuosiin. Nyt meillä on vihdoin taas kolme setteriä.

- Vilja Vehkaoja