Metsästysharrastuksen puolesta tehty tiedonvälitys yhdistyksessä tuottaa tulosta

”Riistalle heränneiden” joukko kasvaa tasaisesti

Vastikään uuden nimen saaneen yhdistyksemme ensimmäinen tapahtuma nimenmuutoksen jälkeen oli Paneliassa pidetty peltopäivä. Panelian metsästysseuran ampumaradalle aamun haulikkoammuntaharjoituksiin kokoontui parisenkymmentä jäsentä koirineen. Lyhyen esittelykierroksen jälkeen oli todettavissa, että yhdellä sun toisella mukana olleista oli koiran hankkimisen myötä syttynyt mielenkiinto metsästystä kohtaan; oltiin leikkimielisesti sanottuna ”herätty riistalle”. Päivä toi vasta-alkajille aimo annoksen tietoa ja kokemusta, jollekin sananmukaisesti myös kasteen metsästyksen maailmaan raikkaassa pelto-ojassa.

Panelian päivän eteen töitä paiski jälleen kerran Terhi Pönni, kiitokset siitä! Kouluttajina päivän aikana toimivat Martti Malmari ja Antti Soini, kiitokset myös heille työpanoksesta päivän onnistumiseksi.

Panelian lisäksi yhdistyksemme pohjoisen Suomen harrastajat ovat ammentaneet oppia koiran metsästyskoulutukseen tahollaan, yhteistyössä Kymen settereiden ja pointtereiden kanssa.

Hei me metsästetään….

Lauantai aamu ja kotona kaikki vielä nukkuu, miksipä ei, onhan kello vasta vähän yli neljä… mutta mikä saa kahden pienen pojan äidin heräämään tähän aikaan aamusta keittämään kahvia? Syy moiseen ”pelleilyyn” selviää hyvinkin äkkiä, ainakin jos on kärpäsenä katossa katselemassa ja kuuntelemassa. Tietysti ne kaksi tulenpunaista karvaista kaveria eli vauhdikkaat nuoret neidot Alma ja Iida, jotka heräävät minun touhuihini ja äkkiä ymmärtävät, että nyt lähdetään ja toivottavasti metsään…Ja sinnehän me, mutta eipä kaverit tiedä, että edessä on aikas pitkä ajomatka, vajaat kolme sataa kilometriä ja aamun aikaisia tunteja. Tarkoituksena on olla aamu yhdeksältä, jossain Nakkilan lähettyvillä paneliassa…. Setteri yhdistyksen järjestämällä metsästyspäivällä! 

Niin olen Silvosen Tiina,  6- ja 7-vuotiaiden poikien äiti ja mieskin kotoa löytyy. Perheeseemme kuuluu myös kaksi punaista irlanninsetteriä, Tappurahännän Aniara ”Alma” 2,5 vuotta ja Redword Friend Forever ”Iida” 7kk. Molemmat tytöt ovat minulla sijoituksessa.  Tähän väliin voisin tietenkin vähän kertoa siitä miten minulle näin oikein kävi, että voin todellakin sanoa, hei me metsästetään! vaikka kuten panelia päivän aikaan huomasin, en tokikaan ollut ainoa, jolle on näin käynyt, taisipa olla niin, että kaikki me siellä olleet setteri harrastajat olimme samaan ”tautiin sairastuttu”… mitäpä ei rakkaiden lastensa vuoksi olisi valmis tekemään? 

Niin, siihen metsästykseen… me kun asustelemme täällä Soinissa, etelä-pohjanmaan huipulla eli toisin sanoen keskellä metsää, en sitten kuitenkaan päässyt pakoon sitä tosi asiaa, että nämä punaiset kaverit ovat lintukoiria ja veri vetää metsään. Ja niin siinä sitten kävi, että minä, joka olin aina sanonut, että metsästämään en rupea, löydän itseni kuitenkin heräämästä vapaa aamuna kello neljä ja olen hymyssä suin lähdössä ajamaan koirieni kanssa sen kolme sataa kilometriä, oppiakseni METSÄSTÄMÄÄN!!! 

Alkoihan tämä kaikki jo pikku hiljaa siinä vaiheessa kun Alma taloon tuli. Samaisena syksynä koki isäntä varmaan ison yllätyksen kun, minä halusin sen metsästyskortin tenttiä, hän kun oli sitä minulle puhunut jo useamman vuoden, että jos vaikka yhdessä… no niin kortti tuli, haulikko kaappiin ja metsästys seuran jäsenyys. Lopullinen hurahtaminen metsästykseen sitten vasta tänä syksynä ja syynä metsäkanalintujen paljous ja se, että koiria ei enää pidätellyt mikään poissa metsästä. Alma juoksi kuin tuulispää pitkin metsiä, etsien niitä ”tipuja” ja  Iidakin nuoresta iästään huolimatta kovasti ainakin yritti metsäretkillä ”touhuta” häntä vipattaen… ja viimeinen niitti taisi olla vierailu kaupungissa Maaritin luona metsästämässä ”siipiä”, siellä kun iidakin sitten jotenkin tajusi, mistä tässä hommassa oikein on kyse. 

Päivä Paneliassa

Niin minä koirieni kanssa sitten aamutuimaan sinne paneliaan ajelin… ja olipa siinä yksin ajellessa aikaa miettiä mitä tuleman pitää, kun en aikaisemmin ole näillä metsästyspäivillä mukana ollut. Ja niin sitä vaan perille päästiin. Kokoontuminen oli ampumaradalla, jossa saimme sitten tutustua ammunnan suuriin salaisuuksiin, pätevien opettajien opastuksella. Ja niin siinäkin taisi sitten käydä, että melkein kaikki sitä ampumista kokeilemassa kävi, pienestä alkukankeudesta huolimatta! Ja kun vauhtiin päästiin niin kaikki ei meinannut malttaa lopettaa ollenkaan… ;))  

Aamupäivä siinä äkkiä sujahti ampumisen merkeissä ja kun ne viimeisetkin innokkaat sitten suostuivat ampumisen lopettamaan, päästiin hiukan tutustumaan pienen esittelykierroksen avulla, kuka mistäkin oli. Ja niin kuin aikaisemmin jo kerroin niin melkein kaikille oli käynyt niin, että koirian myötä oli metsästämään aloitettu ja siksi yks sun toinen oli aamusella ajellut pitkiäkin matkoja karvaisten ystäviensä kanssa uusia kokemuksia ja oppeja hakemaan.  

Mitä siellä pellolla tapahtuu… 

Ja sitten itse asiaan, porukka jaettiin kahtia ja ei kun pellolle niitä lintuja etsimään. Toisen porukan otti haltuun Pönnin Terhi, joka sai matkaansa ne suuret metsästäjät, jotka olivat jo paremmin perillä siitä mitä pellolla tapahtuu. Toisen puolen porukasta otti mukaansa Malmarin Martti. Hänellä riittikin sitten ohjaamista meissä, niin koirissa kuin omistajissa, jotka olimme varmaan suurin osa ekaa kertaa mukana ja täynnä ihmetystä. 

Niinpä sitten ajelimme pellolle ja ainakaan minulla ei  ollut oikein mitään tietoa siitä mitä tuleman pitää. Ja voi sitä ihmetystä, peltoa kun riitti melkein niin pitkälle kuin näki. Siinä sitten mielessäni ihmettelin että, kun Alman irti tuonne päästää niin sitten se on menoa! Alma kun koti oloissakaan ei jaloissa pyöri, vaan kulkee omat kuvionsa ja tulee jos huudetaan.. ehkä? Niinpä me sinne pellonlaitaan automme siistiin riviin ajattiin ja pienen eväs tauon jälkeen koiriemme kanssa suuntasimme matkamme pellolle.  

Ja  paljon kaikenlaista tietoa Martti meille jakoi…. Täytyy kiertää ala tuulen puolelle ja päästää sieltä koirat pareittain hakemaan, ja paljon muuta. Niin me sitten siinä peltoja kävelimme ja koirat päästettiin hakemaan pareittain, hakukuvioiden ja omistajien ollen enemmän ja vähemmän tietoisia siitä mitä oikein ollaan tekemässä. Mutta kivaa oli, ainakin minulla ja koirillani. Tulihan se Alman ja Iidankin vuoro hakea ja niin kuin kuvitella saatoin Alma juoksi minkä jaksoi,, kovasti se oli osaavinaan, mutta taisi olla niin, että ei meistä kumpikaan oikein tiennyt mikä oli homman nimi. Iidan mielestä kuitenkin kaikkein mukavinta oli juosta vaan ja olihan siellä kaikkia mukavia hajuja.. ja kavereita. 

Niinhän se päivä kului, pellot tuli kierrettyä ja ojatkin sujuvasti ylitettyä, ainakin koirien taholla. Omistajilla oli joskus hieman hankalaa, kun ei aina tiennyt kuinka olisi ojan yli päässyt, mutta jokainen suoriutui omalla tyylillään ja taisipa siellä jokunen itsensäkin kastella… ;)) mutta se kuuluu metsästykseen.  

Iltapäivällä sitten kokoonnuimme evästauolle läheiselle laavulle, päivän saalista jakamaan. Ja niin hän siinä oli sitten käynyt, että ei linnun lintua kummallakaan porukalla, meidän porukka oli sentään yhden pyy parven nähnyt, mutta siinä kaikki! Toisen porukan saalista en osaa sanoa, mutta ei siitäkään ainakaan kotiin asti viemisiä ollut!  

Olo oli jo tässä vaiheessa aika väsynyt, mutta onnellinen. Osa porukasta suunnisti jo kotio, minuakin asia jo houkutti, mutta oli ollut niin kivaa, että päätin vielä kuitenkin jatkaa matkaa pellolle, jos vaikka niitä lintuja näkyisi ja kun tänne oli kerta ajeltu niin ollaan sitten koko päivä.  Ja taas lähdettiin… nyt koiratkin olivat jo suurimmat energiansa purkaneet ja jopa Alma kerkisi kuuntelemaan minua ja sitä mihin milloinkin mennään. Ja Iida neiti pitkän päivän päätteeksi jaksoi kummasti vielä etsiä…. Niitä tipuja! Ja kas kummaa olipa se pitkä päivä tehnyt tehtävänsä myös meihin kaksi jalkaisiin ja tietysti myös Martin opetukset. Mekin näytimme jo välillä siltä kuin tietäisimme miten kanakoiralla metsästetään. Ainakin minusta tuntui siltä. Mutta kaikki kiva loppuu aikanaan ja tulee kotiin lähdön aika. Ilman saalista, mutta paljon oli uusia tuttavuuksia tullut ja tuli paljon uutta tietoa ja kokemuksia siitä miten omat koirat pellolla toimii, meillä kun ei paljon peltoja ole. Kaiken kaikkiaan todella antoisa päivä. 

Kotimatkan mietteitä 

Niin oli päivä kierretty ja kuljettu, koirat olivat onnellisesti väsyneitä ja Alma sitten vielä viime metreillä, ojissa juostessaan keräsi itsensä aivan täyteen takiaisia, ollen yksi suuri takiaispallo, jossa ei ollut ainuttakaan tuulessa liehuvaa karvaa. ( no menihän siinäkin selvittelyssä kotona mukavasti kolme tuntia…)  

Koti matkalla oli sitten aikaa miettiä päivän antia ja sitä mitä oli tullut opittua. Ensinnäkin suuret kiitokset yhdistykselle ja sen aktiiveille päivästä. Se oli kokemuksena hyvin antoisa, ainakin minulle, joka en tiedä kanakoira metsästyksestä käytännön tasolla yhtään mitään. Nyt sitä ehkä voi jo sanoa, että on asiasta jonkinlainen aavistus. Mutta niinhän se menee, tieto lisää tuskaa ja kyllä sitä muiden kassa jutustellessa tajusi miten paljon aika ja yhteisiä hetkiä se vaatii oman koiran kanssa, että voisi todeta metsästävänsä tällaisen punaisen ”Ferrarin” kanssa.  

Ja kun sitä iltasella joskus puoli kymmenen maissa koti pihaan ajoin, niin kyllä sitä hetken mietti, että kaikkea sitä todellakin on näiden koirien kanssa valmis tekemään. Lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että paneliassa vietetyn päivän jälkeen olen varmasti mukana seuraavillakin päivillä ja kyllä se niin vain on että punainen irlanninsetteri on kaikesta huolimatta metsästyskoira ja siitä se nauttii. Voin vain lämpimästi suositella kaikille osallistumista näille päiville, vaikka ei mistään mitään tiedäkään, vastaanotto tässä porukassa oli hyvin mukava ensikertalaisellekin. 

Ja olihan siinä taas koti väellä ja tutuilla ihmettelemistä, kun pitää ajaa melkein se kuusi sataa kilometriä viedäkseen koirat pellolle juoksemaan…. Eikä nähty edes lintuja? Vaikka kotona metsät on niitä täynnä. No oppi ja ikä kaikki, kyllä sydämeen jäi sellainen palo niin minulle kuin ehkä myös Almalle ja Iidalle, että vielä joskus sitä saalistakin on näiltä retkiltä kotiin tuomisina!!!! 

Syksyisin terveisin

Tiina, Alma&Iida